Monenkeskisen yhteistyön eli multilateralismin on kuvailtu olevan kriisissä jo pitkän aikaa. Eritoten vuoden 2016 tapahtumat, kuten brexit ja Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi, olivat koettelemus multilateralismille ja liberaalille maailmanjärjestykselle. Trumpin aikakausi päättyi, mutta liberalismin kulta-aika on silti auttamatta ohi. YK:n turvallisuusneuvosto on korkein monenkeskisen yhteistyön foorumi, joten multilateralismin kriisi heijastuu sen toimintaan. Pystyykö turvallisuusneuvosto siis yhä tekemään päätöksiä kansainväliseen rauhaan ja turvallisuuteen liittyen?

Monenkeskinen yhteistyö, ja erityisesti instituutiot, joissa sitä harjoitetaan, nähdään tärkeänä osana liberalismia, jonka mukaan kansainväliset instituutiot ovat keskeisessä roolissa kansainvälisissä suhteissa. YK:n turvallisuusneuvosto on korkeimpia kansainvälisen politiikan ja yhteistyön näyttämöitä, sillä sillä on päätösvalta rauhan ja turvallisuuden kysymyksissä. Neuvoston kyky välittää rauhaa nojautuu kuitenkin sen jäsenvaltioiden, erityisesti veto-oikeuden omaavien pysyvien jäsenten, halukkuuteen toimia yhdessä.

Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991 päättäen kylmän sodan, Yhdysvaltojen edustaman läntisen maailmankatsomuksen ja arvojen katsottiin voittaneen. Liberaali maailmanjärjestys kukoisti ja länsimaat olivat varmoja, että pikkuhiljaa maailman valtiot demokratisoituisivat ja liittyisivät yksi kerrallaan osaksi liberaalia maailmanjärjestystä ja sen instituutioita. Politiikan tutkija Francis Fukuyama julisti historian loppuneen ja totesi liberaalin demokratian olevan kaikille valtioille viimeinen hallinnon muoto, josta ei enää siirryttäisi mihinkään toiseen järjestelmään. YK:n turvallisuusneuvosto alkoi lähettää rauhanturvaajia useisiin konflikteihin ja teki päätöslauselmia helpommin kuin koskaan aiemmin, olihan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton vastakkainasettelu ohi. 

2000-luvun alkupuolella vaaran merkit olivat kuitenkin jo ilmassa: Venäjän presidentti Vladimir Putinin retoriikka länttä kohti muuttui yhä jyrkemmäksi ja monien demokratisoituneiden valtioiden instituutiot osoittautuivat heikoiksi. 2010-luvulle tultaessa oli selvää, että liberaali maailmanjärjestys oli vaarassa. Samalla uhan alle joutui multilateralismi, joka yhdistyy vahvasti liberaaleihin instituutioihin, kuten YK:hon ja sen turvallisuusneuvostoon. Erityisesti vuonna 2011 Libyan ensimmäisen sisällissodan ja siihen liittyvän YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1973 jälkeen huomattiin, että turvallisuusneuvoston kyky toimia oli vaarantunut, sillä  Kiina ja Venäjä alkoivat käyttää aiempaa voimakkaammin veto-oikeuttaan ja haastaa länttä. Molemmat olivat pidättäytyneet äänestämästä vielä päätöslauselman 1973 puolesta, joten lauselma hyväksyttiin, mikä mahdollisti vallanvaihdokseen johtaneen sotilaallisen intervention Libyassa. Sen sijaan samana vuonna Syyriassa puhjenneen verisen sisällissodan ratkaisuksi muun muassa Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska näkivät vallanvaihdon, mutta Venäjä ja Kiina eivät sitä halunneet. Syyriaa pidetään edelleen veto-oikeuden panttivankina, eikä monenkeskinen yhteistyö näytä tuovan sodalle loppua YK:n turvallisuusneuvoston kautta. 

Multilateralismin ja liberalismin sisäiset sekä ulkoiset haasteet

Multilateralismin ja liberalismin heikentymisen merkittäväksi syyksi on nähty presidentti Donald Trumpin myötä vähentynyt amerikkalainen johtajuus, johon liberaali maailmanjärjestys ja sen instituutiot ovat vahvasti nojanneet. Trumpin kaudella Yhdysvallat siirtyi kohti isolationismia sekä protektionismia, ja se vetäytyi joistakin kansainvälisistä instituutioista sekä sopimuksista, kuten YK:n ihmisoikeusneuvostosta ja Pariisin ilmastosopimuksesta. 

Multilateralismi ja liberalismi ovat viime vuodet olleet uhattuina niin ulkoa kuin sisältä. Sisältäpäin katsottuna uhkana ovat muun muassa kasvava populismi, epädemokraattinen kehityskulku ja oikeusvaltioperiaatteen heikkeneminen. Ulkoapäin Kiina ja Venäjä haastavat perinteisiä läntisiä, liberaaleja arvoja ja yrittävät luoda omannäköistä multilateralismiaan. Ne tekevät tätä työtä erityisesti kansainvälisissä instituutioissa, joissa ne estävät puuttumisen konflikteihin sekä luovat omia blokkejaan, kuten esimerkiksi Kiina on tehnyt. Kansainvälisten instituutioiden heikentynyt toimintakyky luo vuorostaan epäluottamusta kansalaisissa, jotka eivät näe instituutioiden pystyvän tekemään merkittäviä toimia esimerkiksi ilmastonmuutoksen suhteen. 

Kiina ja Venäjä ovat luoneet aktiivisesti omia vaihtoehtoisia taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia foorumeitaan, kuten Kollektiivisen turvallisuusjärjestön ja Shanghain yhteistyöjärjestön. Järjestöjen kautta Kiina ja Venäjä voivat heikentää liberaalien demokratioiden vaikutusvaltaa, joten niiden on helpompi tuoda omia intressejään ja arvojaan esille omilla lähialueillaan. 

Autoritaariset vallat ovat hyötyneet lännen epäonnistumisista ja tarjoavat vaihtoehtoja maille, jotka eivät täysin hyväksy kaikkia liberaaleja arvoja. Esimerkiksi presidentti Barack Obaman aikainen yritys edistää seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia aiheutti vihamielisyyttä konservatiivisimmissa maissa. Tämä loi tilaisuuden Venäjälle esiintyä perinteisten arvojen vaalijana.

Venäjä on yhdessä Kiinan kanssa pyrkinytkin aktiivisesti haastamaan läntisiä, liberaaleja normeja. Ne muun muassa kyseenalaistavat toimivatko länsivallat suosimiensa normien mukaisesti, luovat uusia epäliberaaleja normeja sekä valjastavat liberaaleja normeja omien kyseenalaisten toimiensa oikeuttamiseen. Kiina ja Venäjä ovat molemmat kyseenalaistaneet suojeluvastuun periaatteen, vaikka Venäjä on myös käyttänyt itse termiä oikeuttaakseen läsnäolonsa muun muassa Georgiassa ja Ukrainassa.

Tämä normien haastaminen näkyy myös vahvasti turvallisuusneuvostossa, jossa Kiina ja Venäjä pyrkivät estämään omien normiensa vastaiset päätökset, samoin kuin toki länsivallatkin. Kiinan ja Venäjän normit, kuten hallinnon valta-aseman säilyminen, ovat todennäköisesti pitkittäneet muun muassa Syyrian sisällissotaa, ja seuraukset ovat olleet verisiä. On toki syytä muistaa, että myös länsimaiset toimet ovat historian saatossa johtaneet verisiin lopputuloksiin. 

YK:n turvallisuusneuvosto kiristyvän suurvaltakamppailun keskiössä 

Miten tilanne sitten näkyy YK:n turvallisuusneuvostossa, joka on yksi keskeisimpiä monenkeskisiä suurvaltojen päätöksentekopaikkoja? 

Turvallisuusneuvosto on jo vuosia ollut kritiikin kohteena, eivätkä vaateet turvallisuusneuvoston uudistamisesta ole uusia. Neuvosto on erityisesti Syyrian sisällissodan myötä nähty tehottomana, sillä Kiina ja Venäjä käyttävät veto-oikeuttaan tiuhaan tahtiin estääkseen interventiot ja mahdolliset vallanvaihdokset. Veto-oikeuden poistoa on esitetty, mutta nykyisillä pysyvillä jäsenillä ei ole motivaatiota poistaa voimakasta asetta omasta arsenaalistaan. Sen avulla ne pystyvät estämään kaikki itselleen epämieluisat päätöslauselmat. 

Toisaalta muutoksen tarvetta on perusteltu sillä, että pysyvät jäsenet edustavat toisen maailmansodan jälkeisiä voittajia ja entisiä suurvaltoja. Yhdysvaltoja ja Kiinaa voidaan edelleen kutsua suurvalloiksi, mutta Iso-Britannia, Ranska ja Venäjä ovat eläneet ohi kulta-aikojensa, vaikka Venäjä kovasti muuta väittääkin. Neuvoston pysyvien jäsenien ei siis nähdä edustavan nykyistä maailmanjärjestystä, ja mukaan pitäisikin saada lisää maita esimerkiksi Afrikasta ja Etelä-Amerikasta.  

Neuvoston pysyvien jäsenien ei siis nähdä edustavan nykyistä maailmanjärjestystä.

Klikkaa twiitataksesi.

Uudistus on tällä haavaa epätodennäköinen. Kysymykseksi on noussut mikä on turvallisuusneuvoston rooli  kiristyvän vastakkainasettelun sekä multilateralismin ja liberalismin kriisin maailmassa. Neuvostoa on kritisoitu tehottomaksi sivustakatsojaksi monissa konflikteissa, kuten Syyriassa ja Jemenissä. Libyassa neuvoston toimet vuonna 2011 toivat mukanaan kenties enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä Libya ajautui muutamaa vuotta myöhemmin uuteen sisällissotaan. Päätöslauselma 1973 johti aktiivisempaan veto-oikeuden käyttöön, vaikka toisaalta sen avulla päästiin eroon julmasta diktaattorista. YK:n rauhanturvajoukot ovat saaneet negatiivista stigmaa, kun julkisuuteen on noussut yhä uusia epäilyksiä rauhanturvaajien seksuaalirikoksista. 

Tutkija Richard Gowan toteaa, että YK:n diplomaatit voivat olla yhtä mieltä ainakin siinä, että turvallisuusneuvosto on kammottava sekasotku. Gowan kuitenkin jatkaa, että turvallisuusneuvosto on kuitenkin yhä se paikka, jossa diplomaatit voivat keskustella arkaluontoisista asioista ja jossa suurvallat voivat luoda poliittisia kompromisseja.

Tämä pitää paikkansa. Tutkiessa statistiikkaa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmista on helppo huomata, että neuvosto tekee vuosi vuodelta enemmän päätöksiä. Toki päätöksiin sisältyy monenlaisia asiasisältöjä, joista toiset eivät aiheuta kovinkaan suuria poliittisia haasteita. Joka tapauksessa neuvosto on kuitenkin yhä kyvykäs toimimaan, vaikka suurvaltasuhteet ovat kiristyneet. YK lähettää myös yhä aktiivisesti rauhanturvaajia muihin konflikteihin, kuten Maliin ja Keski-Afrikan tasavaltaan. YK:n pitäisikin tasapainottaa vajavaisuuksiaan olemalla aktiivinen konflikteissa, jotka eivät ole liian politisoituneita suurvaltojen intressien takia. 

Liberalismin kulta-aika on ohi

YK:n turvallisuusneuvoston kyky toimia konflikteissa, joissa suurvaltojen intressit ovat pelissä, on heikentynyt ja heikkenee jatkossakin suurvaltakamppailun kiihtyessä. Kiina ja Venäjä jatkavat lännen ja läntisten arvojen haastamista. Turvallisuusneuvosto antaa siihen hyvän mahdollisuuden, sillä ne voivat veto-oikeudellaan vesittää omien normiensa vastaiset toimet ja päätökset. Tämä vaikuttaa merkittävästi turvallisuusneuvoston rooliin konfliktien ratkaisussa. 

Samaan aikaan turvallisuusneuvosto pystyy kuitenkin yhä tekemään lukuisia päätöslauselmia vuodessa, myös Syyrian kaltaisista konflikteista. Se myös säilyy korkeimpana diplomaattisena formaattina, jossa suurvallat neuvottelevat ja tuovat esille omia intressejään ja arvojaan ja nauttivat pysyvien jäsenyyksiensä myötä vaikutusvaltaa, jota muilla ei ole. 

On todennäköistä, että tämä monenkeskinen tapaamispaikka säilyy tulevaisuudessakin, vaikka sen rooli haastavimmissa poliittisissa tilanteissa heikentynee. Multilateralismi YK:n turvallisuusneuvostossa ja muissa instituutioissa on tuskin katoamassa, sillä esimerkiksi monenkeskiset neuvottelut säilyttävät arvonsa myös kiristyneessä maailmanpoliittisessa tilanteessa. 

Monenkeskinen tapaamispaikka säilyy tulevaisuudessakin, vaikka sen rooli haastavimmissa poliittisissa tilanteissa heikentynee.

Klikkaa twiitataksesi.

Liberaalin maailmanjärjestyksen kulta-aika on kuitenkin päättynyt. Yhdysvallat on jokseenkin menettänyt hegemonista asemaansa, ja länsi nähdään ylipäätään heikkona. Tästä ovat merkkinä muun muassa Venäjän toimet Ukrainassa sekä entistä haastavampi retoriikka. Kuitenkin liberalismi toimii vielä, vaikka on suurimman hohtonsa kenties menettänytkin. 

Liberaalit instituutiot, YK:n turvallisuusneuvosto mukaan lukien, pystyvät yhä tekemään päätöksiä eikä näitä instituutioita ole korvattu. Muutoksen paine pysyy, sillä autoritaaristen valtojen aiheuttamat ulkoiset haasteet yhdessä demokratioiden sisäisten haasteiden kanssa eivät tule lähivuosina katoamaan. Tulevaisuudessa instituutiot joutuvat ottamaan huomioon yhä laajemman määrän erilaisia intressejä ja arvoja. Nähtäväksi jää, ovatko ne yhteensovitettavissa ja kenen sanelemaan suuntaan liberaali järjestys muuttuu.

Kirjoittaja: Peppi Heinikainen
Editointi: Heta Hassinen, Heljä Ossa
Kielenhuolto: Anna Kananen